Varaslähtö opiskelijaelämään ja miellyttävää merivettä

Terpat Karibianmerelta!

Melkein missattiin botski paratiisisaarille tyhmaa tyhmyyttamme. Kulkuneuvoksi oli mahdollista valita joko nopea superbotski (n. 50 min matka) tai hidas matelija-alus (n. 4 tuntia). Koska hintaeroa oli huimat 3,5 euroa, paatimme valita hitaan matelija-aluksen. Kukapa ei olisi toiminut samoin meidan kalsongeissa?

Varsinainen paamaara oli siis Playa Blanca, Barún saarella. Matkan varrella pysahdyimme kuitenkin eraassa 27 saaren saariryhman (Islas del Rosario) turistirysassa. Jo valmiiksi pieni saari oli rajattu niin, etta puolta saaresta peitti koyha versio Sea Lifesta ja turistit saivat tormailla keskenaan kutakuinkin tuhannen nelion alueella. Hiekkaranta oli noin 4 metrin pituinen. Tunnin visiitti saarella tuntui ikuisuudelta ja pakokauhu iski jo viiden minuutin kohdalla. Selvisimme kuitenkin jalleen kerran hengissa!

Playa Blancalla meita vastaanottamassa oli koko saaren kaupustelijat, muun muassa tokkaamassa osteria kateen heti veneesta ulos astuttaessa. No gracias, ei kiitos, oli paivan suosituin fraasi. Onneksi botskin hintaan sisaltyi ruokailu, silla pian selvisi, etta iso seteli oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Siina sitten itkettiin 50 000 piippia (valuutan saatte itse arvata) koyhempina. Paatetty oli kuitenkin, etta rannalle jaadaan, jotenka paatimme selvita kuin Robinson Crusoet konsanaan. Loppuajan nautimme meren antimista purkkitonnikalan muodossa. Mutta hei, riitti meilla rahaa suolakekseihinkin! Wuhuu! Opiskelijaelama alkakoon!

Kun muurahaiset aka turistit vahitellen katosivat rannalta, naytti saari todellisen lumonsa. Riippumattoja yosijaksi tarjoava Poitsu teki meihin vaikutuksen hyvilla liikemiehen taidoillaan ja paatimme yopya hanen majapaikassaan. Majapaikka osoittautui viihtyisaksi ja porukka, joka koostui suurimmaksi osaksi argentiinalaisista, mukavaksi. Bonuksena rannan laheisyys: noin 20 askelta riippumatosta kristallinkirkkaaseen kylpyveden lampoiseen Karibianmereen.

Pian selvisi, etta poitsun suuret liikemieslahjat kumpusivat suuresta rakkaudesta Safiin. Jalleen koimme tulisia tunteita ja rakastumista ensi silmayksella seka aiheutimme sarkyneita sydamia vastakaiun puutteessa. Taysin samalaisen skenaarion saimme jo kokea kerran aiemmin Máncorassa, kun israelilainen poika rakastui niin tulisesti Samppuun, etta paatti muuttaa seuraavan paivan bussilippunsa hamaan tulevaisuuteen. Siita ei tietysti muuta seurannut kuin harmia.

Poitsu (joka muuten ainakin kertoi olevansa Euroopassa tunnustettu runoilija) naytti meille ystavallisesti saarta, johdatti meidat "privaattirannalleen" ja teki meille ilmaiseksi hippiletit samalla kun tunnusti Safille syvaa rakkauttaan. Han myos oli valmis lahtemaan mukanamme Eurooppaan, muuttamaan Safin kanssa Brysseliin ja olemaan Safin lapsien isa. Lapsia Poitsulla oli jo entuudestaan muutama eri puolilla Eurooppaa.

Hyvin sujuneen illan jalkeen koitti yo, joka sai jokseenkin kauhuelokuvamaisia piirteita, ainakin Safin osalta (unenlahjat saastivat Sampun kammottavuuksilta). Nukkumaanmentaessa Samppu simahti kuin pikkulapsi kokonaisen kinkun syotyaan ja Safi jai odottelemaan Nukkumatin saapumista. Nukkumatin sijaan telttaan hiipparoivat kaksi miesta metrin kokoisten viidakkoveisten kera. Koska oli pimeaa, miehet hiippailivat aanettomasti hiekassa eika Safi osannut erottaa mustaa mustasta, pelkasi han henkensa edesta jalleen kerran. Aamulla vasta selvisi, etta "rosvot" olivatkin olleet hotellin omistaja ja jo lukijoillekin tutuksi tullut Poitsu. Safille jai matkamuistoksi paratiisisaaren yosta sydamentykytyksia koko loppuiaksi.

Seuraavana paivana Poitsu rupesi olemaan jo vahan turhankin rakastunut ja paatimme lahtea pakoon mita pikimmiten nopealla ratsulla (botskilla). Nopean superveneen hyotypuolena oli nopeus, haittapuolena tasaisin valiajoin veneen tormatessa tarpeeksi suurehkoon aaltoon suihkuava merivesi, joka kasteli meidat kauttaaltaan. Onneksi perilla ei odottanut virkistava suihku vaan kuumaakin kuumempi aurinko, joka kuivasi sen minka kesa kasteli. Tonnikalaoljyt, merisuolat ja rantahiekat elivat ihollamme onnellista yhteiselamaa aina Santa Martaan asti, joka oli matkamme seuraava kohde.

Taytettyamme vatsamme muullakin kuin opiskelijaruualla kavimme hakemassa kimpsut ja kampsut, hyppasimme overikalliiseen bussiin ja suuntasimme kohti Santa Martaa. Bussin kuski oli niin ystavallinen, etta sanoi meille heti matkan alkaessa, etta nukkuminen on kiellettya. Kiitoksia tasta! (Nukuttiin sitten kummiskin...)

Ensimmaisesta paivasta Santa Martassa nautimme kuumuudesta huolimatta, kunnes Safille iski elamansa vatsatauti (ns. caca loca, google translate auttaa tarvittaessa!). Suunnitelmat meni uusiksi, silla vessan laheisyys muuttui ratkaisevaksi tekijaksi, mutta huomenna paasemme onneksi toivottavasti jo takaisin tien paalle. Ihmeparantumisesta saamme kiittaa (antibiootteja) kolumbialaishipin tekemaa curación, parannusta. Parannukseen sisaltyi yrttivetta, erilaisia paineluja, puhalteluja, kivi otsalla seka laulua. Sampun paivia on viihdyttaneet perulainen viisikko. Mukavia heppuja, tarjosivat ruokaakin. Saimme kunnian olla ensimmaiset suomalaiset, joiden kanssa he ovat lounastaneet. CHECK!

Nyt kadulta kantautuu kunnon marssimusiikki ja palamme halusta liittya joukkoon. Fiestas del Mar on homman nimi, elikka fiesta fiesta, no más siesta!

Kuulumisiin kaiffendaalarit!