Hippielämän loppuhuipennus

Qué pasa Mufasa!

Paivakannit menivat sivu suun, mutta pyoraily sujui yllattaen siitakin huolimatta. Isla Bastimentoksen Old Bank kylanpahanen muuttui huomaamattamme kodiksi ja tulimmekin viettaneeksi siella enemman aikaa kuin missaan muualla. Rappioelamantapa kolahti kotiin!

Suomi-Liisat ovat nyt virallisesti sukelluskelpoisia valioyksiloita! Jotakuta hullua saimme siis huijattua, koska Open Water Diver Certificate on nyt takataskussa ja Suomen koralliriutat odottavat meita trooppisine kaloineen (haukineen)! Kurssi oli osasyy siihen, miksi jaimme nautiskelemaan saaren rappioitumisesta niinkin pitkaksi aikaa.

Lahtolaskenta kotimatkalle alkoi, kun ylitimme rajan supermatkamme viimeiseen kohdemaahan - Costa Ricaan. Miljoonan bussivaihdon ja ihmeellisten pyhapaivaaikataulusta johtuvien liian pitkien odotusten jalkeen saavuimme Manzanillon rantakylaan. Rappiosta ei ollut tietoakaan tassa Karibianmeren paratiisirantakylassa, vaikka onkin kuulemma rakkaan Old Bankin "twin city".

Manzanillon hostellia pyorittivat tilapaisesti hollantilais-australialainen ituhippipariskunta, joka oli pyoraillyt lahes koko maailman ympari omin katosin naperrellyilla bambupyorilla. Hollantilaisnainen oli yrttejen lisaksi kasvatellut myos omaa karvatarhaa kehollaan, jota yhteistuumin ihastelimme. Emme kehdanneet kysya johtuiko sheivaamattomuus jonkin sortin vakaumuksesta (feminismista) vaiko puutteellisista hygieniatiloista matkan varrella. Analyysimme lopputulos on se, etta ituhippielama oli vienyt mennessaan... Naisen naturellista olemuksesta inspiroituneina paatimme kuitenkin ottaa mallia ja ryhtya tissiliivittomaan lahtolaskentaan. Loppumatkamme kuvatarjonta tulee siis koostumaan pitkalti torrottavista tisseista ja nakyvista nanneista!

Manzanillon hostellin vaki oli mukavan intiimi ja viihtyisa joukkio. Tapasimme myos matkamme ensimmaiset paraguaylaiset(!) ja taten myos ensimmaiset Paraguayn laidunmailla marehtineet yksilot. Ihanat heput, jotka niin laulattivat kuin naurattivatkin meita yomyohaiseen. Seuraava Tour de Latino Amerikkamme tulee nain ollen sittenkin alkamaan poikien kotikulmita, maagisilta marehtimismailta, silla suunnitelmanamme on ryostaa heidan hippipakunsa, jolla he nyt taittavat matkaa USA:sta Tierra del Fuegon (hevonperse, Argentiinan etelanapa) kautta kotia.

Rannikkoelama paattyi laiskiaisiin ja apinoihin vapaaehtoisten pyorittamassa elaintenpelastuskeskuksessa. Jouduimme hillitsemaan hyppysiamme ja pitamaan reppumme visusti kiinni, ettemme vain vahingossa tulleet ryostaneeksi maailman suloisimpia elaimia, laiskiaisia, ja paria hyperaktiivista apinaa. Safi tunsi olonsa turhankin kotoisaksi, ihan kuin sisarusten seurassa olisi ollut, apina-aitauksessa. Apinoita tuli bongattua muutenkin pyorareissulla tienvarrella, yhteensa 13 kappaletta. Laiskiaiset sen sijaan olivat piiloutuneet meilta. Haisimme varmaan liian pahalta, suihkuttoman hippielamamme jaljilta, silla koko muu hostellin vaki oli laiskiaisia tienvarsilta ja metikosta bongannut. Suomi-Liisat jattivat Manzanillon tyytyvaisina, mutta katkerina.

Matka jatkui Turrialban rafting-kaupunkiin, jalleen miljoonan bussivaihdon jalkeen. Hostelli taalla vetaa vertoja mille tahansa Hilton-hotellille (ei ironiaa!) ja olo on jopa jokseenkin sopimaton kaikessa rintaliivittomyydessamme ja hienhajussamme. Ehka olisi taas tanaan suihkuttelun aika, sirilimpsis!

Tanaan lahdimme naku-uintiyritykselle Costa Rican villiin lanteen (itaan), kauniille vesiputouksille. Naku-uintiyritys sai tosin paskaisen lopun, kun uimapaikan olivat vallanneet takalaiset nuoret herrat. Pojat eivat suostuneet poistumaan paikalta kun heille kerran aloimme juttelemaan ja paadyimme lopulta kavelemaan heidan kanssaan yhtamatkaa takaisin sivilisaation pariin. Paskanhajuisuus siis jatkuu ja naku-uinnit siirtyvat tulevaisuuteen. Toivottavasti emme joudu odottamaan Suomeen asti.

Nyt menemme huljuttamaan liejukerroksemme ja suuntaamme unten maille. Huomenna laitetaan meinaan heti aamusta sukellustaidot testiin, silla paasemme vihdoin raftaamaan! Kyseinen rafting-joki on muuten kuulemma maailmankuulu, joten odotukset ovat korkealla!

Ei muuta kuin "pura vida", kuten huomattavasti panamalaisia mukavammat takalaiset tapaavat sanoa joka tilanteeseen!

Nemoa etsimässä

Hupiheikkulivei (=terse)!

Vuoristoilma tuntui mukavalta vaihtelulta kaiken kuumuuden jalkeen. Saavuimme Boqueteen miljoonan eri bussimatkan, ja suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria koyhempina, jalkeen. Heti kattelyssa jouduimme hostellin metsastysreissulle. Kaupungissa oli meneillaan Jehovantodistajien vuosikokous (tai joku vastaava) ja kyla oli pullollaan vakea joka maailmankolkasta. Juostuamme ja soiteltuamme lapi joka hostellin, loysimme vihdoin vapaan huoneen. Huoneen plussana toimi hanasta aikuisten oikeasti tuleva kuuma vesi!

Seuraavana paivana loysimme vihdoin Panaman lumon. Paatimme saastaa rahaa ja lyoda sata karpasta yhdella iskulla, joten vuokrasimme skoban. Se ei tosin kaynytkaan ihan noin vain. Skootteriliikkeen omistajat eivat halunneet vuokrata meille skootteria pelkalla Safin ajokorttikopiolla. Ajokortin puuttumista selitettiin Ecuadorissa kayneella "ryostolla". Tosiasiassahan ajokortti siis lepailee Suomessa Johanna-aidin yopoydan laatikossa. Kahden poliisilaitoskaynnin ja yhden liikennevastaavalle soitetun puhelun jalkeen suostuivat skobaliikkeen omistajat vihdoin vuokraamaan meille menopelin. Safin hymy levisi korvasta korvaan kun paasi huristelemaan pitkan tauon jalkeen. Samppu istui pelkaajan penkilla maisemista nauttien.

Ajelimme ympari suloisia, metsan reunustamia vuoristoteita aurinkoisessa saassa. Pysahdyimme niin Liisa ihmemaassa tyyliseen puistoon kuin horppaamaan elamamme parhaat kahvit vuorenrinteella sijaitsevaan nakoalakahvilaan. Tie Sampun ja Safin sydamiin kay tunnetusti kahvin kautta!

Viikkojen edetessa rahat ovat kuin ihmeen kaupalla paasset hupenemaan. Varustauduimme siis Bocas del Toron turistirysaan supermarkettikaynnilla. Rinkkojen painoon lisattiin noin nelja kiloa Pork & Beanseja ja kaksi kiloa pastaa. Talla tavoin lounaan kokonaishinnaksi henkiloa kohden tulee huikeat 70 senttia! Elama kallis, Pork & Beans halpa! 

Toimme aurinkoisen saan tullessamme Bocas del Toron saaristoon. Majoittauduimme Isla Bastimentoksen saarelle, hostelli Yemanjaan. Paratiisin tuntua hiukan hairitsivat saaren alyton roskaisuus ja erilaiset paskan hajut. Paakadulta (kylan ainoalta kadulta) merelle tai metsaan pain poistuessa hajut onneksi halvenevat. Koska matkan loppu rupeaa jo uhkaavasti haamottamaan paatimme repaista oikein olan takaa ja lahtea tutustumaan merenalaiseen maailmaan markapukuihin ja "kaasu"tankkeihin sonnustautuneina. Olimme muuten kerrassaan hupaisa naky! Innostuimme sukeltamisesta niin paljon etta olemme paattaneet kayttaa loppubudjettimme Nemon etsimiseen! Hiukan opiskelemisen jalkeen uppoamme huomenna jalleen merten syvyyksiin. Jos saamme jotakuta oikein KUNNOLLA hoynaytettya saamme hyvassa lykyssa matkaamme mukaan Open Water Certificaten, joka sallii meidan honojen hukkua kaksistaan 18 metrin syvyyksiin myos Suomen valtaisilla koralliriutoilla pallokaloja (haukia) ihastellen. Etta silleen!

Hauki on kala!

Kuten tiedatte, rakkaat lukijamme, olemme kovemman luokan sporttimimmeja. Meilta luonnistuu niin suklaus kuin lainelautailu, trekkaus kuin lintubongailu. Olemme kuitenkin vihdoin, suurten ponnistelujen jalkeen, onnistuneet loytamaan myos meille sopimattoman superlajin: kajakoinnin. Useamman niskaspasmin, hyokyaaltoja vastaan kamppailun ja lahelta piti hengenlahto tilanteiden jalkeen loysimme oman privaattirantamme vastakkaiselta saarelta. Uskomaton kilometrin pituinen matka taittui meilta maailmanennatysajassa, reilussa tunnissa. Siksak-kuvio on nyt tullut tuttuakin tutummaksi ja koordinaatiokykyego (lisatkaa sanakirjaan, googlesta ei tata sanaa loydy!) kokenut jarisyttavan kolauksen!

Saarlotta "en ma mitaan aurinkorasvaa tarvii" Virri sai tuntea, sananmukaisesti, nahoissaan aurinkojumalten vihan. Neiti palasi rantareissulta kaksivarisena. Etupuoli punainen ja takapuoli valkoinen, HYVA TYTOT! Tanaan olemme odottaneet auringon pilvipeitteesta esiin tulemista, mutta turhaan. Aurinkojumalat eivat ole viela leppyneet, joten aurinko pysyy visusti pilvessa (kuten monet muut nailla saarilla)!

Rappio Karibialla jatkuu aurinkoa odotellessa ja turistisesti fillaroidessa ympari Isla Colónia, saariryhman paasaarta.

Pitakaa itsenne miehina, me jatkamme paivakannin merkeissa ja koitamme paasta elossa kotia!

Suomi-Liisat hengenhädässä

Bumtsibum ja wautsiwau!

Terveiset Panaman pusikosta! Maaseutumatkailua on nyt harrastettu enemman kuin tarpeeksi ja lisaa on luvassa, kun ei talle pusikolle oikein nayta olevan loppua. Elikka jos ei Panamasta muuta nahtavaa loydy, niin puskaa on ainakin riittamiin. 

Panama City oli yksi suurkaupunki muiden joukossa, kovin amerikkalaistunut sellainen. Teimme pakolliset turistikierrokset, soimme roskaruokaa ja hemmottelimme itseamme uusilla, PUHTAILLA vaatteilla. Vaihtelu virkistaa ja joskus on kivaa olla puhdas. Ei usein, mutta edes joskus.

Kyllastyneina kaupunkielamaan valitsimme pienen kuvagooglailun jalkeen matkata Puerto Lindon pikkukylaan. Itse Kolumbus on niilla rannoilla muinoin tepastellut ja ilmeisesti jotain kaunista sielta loytanyt. Historian havinaa oli siis jalleen ilmassa. 

Bussit taalla Panamassa ovat laadultaan hyvinkin vaihtelevia. Panama-Cólon bussi oli upouusi ja ilmastointi toimi jopa liiankin hyvin. Sen sijaan bussi, jonka Cólonin "ghetosta" nappasimme kohti Puerto Lindoa oli vanha, likainen "amisbussi" suoraan 70 luvulta, jossa kilpailivat moottorin jylina ja liian kovalla soitettujen vallenatosten (= jarkyttavaa itkuvirsilatinobiittimusaa, kvg) raiku. Samppu joutui myos turvautumaan Turtles-suojautumisliikkeeseen kun avonaisesta ikkunasta tyrskyi suurella voimalla vetta suoraan Sampun syliin. Neuvokkaana neitina Samppu nappasi lattialta reppunsa ja piiloutui taman taakse kuin kilpikonna konsanaan. Suomalaisethan eivat tunnetusti aaneen valita tai pyyda kohteliaasti sulkemaan ikkunaa. Hyva tytot!

 

Vanha panamalaisherrasmies neuvoi meidat nousemaan kanssaan bussista, koska bussi ei meita olisi maaranpaahan asti toimittanut. Niinpa me tottelevaisina tyttoina nousimme bussista ja loysimme itsemme keskelta EI MITAAN, jumalan selan takaa, itse kanan pierusta. Keskelta ei mitaan loytyi sentaan kovaan aaneen raikuvaa musiikkia (kuten taalla pain on tapana) seka Madagasgarin viereisella saarellakin asustelleen ranskalaismiehen pizzeria. Siella sitten nautittiin matkan parhaita herkkuja (pizzaa, muffinssia ja donitsia, ettei vaan nalka paasisi enaa koskaan yllattamaan), nautiskeltiin sunnuntain maaseutumatkailukierroksesta ja pyhapaivan kiireettomyydesta. 

Puerto Lindossa asusteltiin 18 vuotta merilla viettaneen saksalaispariskunnan hostellissa ja loysimme vihdoinkin sita paljon kaivattua rauhaa ja luonnon helmassa lepailya. Hostellissa ei meidan lisaksemme ollut ristinsielua, sen sijaan melkoisen elaimellista menoa. Pahimman saikahdyksen meille tarjosi paikallinen katon kolosta esiin kompinyt pussirotta. Tahan asti olemme puhuneet pussikarhusta pussirotan sijaan, mutta jalleen pienen googlailun jalkeen selvisi, etta pussikarhuja loytyy vain Australian mantereelta. Pussikarhut tunnetaan myos nimella koala. Upsista!

Koska mikaan ei kesta kauan ja me harvoin saastymme kommelluksilta, loppui myos rauha lyhyeen. Jo seuraavana paivana reissumme autiolle saarelle sai yllattavia kaanteita. Paiva oli aamusta saakka pilvinen, mutta aurinko pilkoitteli aika ajoin. Samppu topakkana tyttona ei suostunut pienten sadekuurojen vuoksi matkaa seuraavalle paivalle lykkaamaan, koska elama on "nyt tai ei koskaan". Lisaksi Sampun mielesta 500x200 m autiolla saarella viettaa helposti 4 tuntia, myos mahdollisella sadesaalla. Saaren rantaan saavuttuamme vilkutimme heipat venemiehelle, joka ehdotti tulevansa hakemaan meita kahden tunnin paasta. Samppu kuitenkin vakuutti miehen neljan tunnin ehdottomasta tarpeellisuudesta, joten mies jatti meidat hammentyneena oman onnemme nojaan. 

Kierreltyamme, valokuvattuamme ja uituamme pilkahti aurinko vihdoin esiin ja ryntasimme ryntaat edella grillaamaan itseamme. Hetken paasta Samppu kaantyi selalta vatsalle, katsoi taivaan rantaan ja sanoi: "O-ou". Safi seurasi esimerkkia ja huomasi yllatyksekseen taivaan olevan sysimusta. Kahden sekunnin kuluttua alkoi trooppinen myrskytuuli, kookokset rupesivat tippumaan palmuistaan ja saarifanaatikko Samppu juoksi kiljuen suojaan puun alle. Jos olisimme antaneet venemiehen tulla ehdottomaansa aikaan, olisimme olleet sateensuojassa mantereella juomassa paivakahviamme. Valitettavasti tilanne oli toinen. Saarifanaatikko Sampun takia istua kyyhotimme lapimarkina lehtipuun alla kaatosateessa. Tunnelmaa piristi Safi, joka lauloi matkan hittibiisia "Jos ma kuolen nuorena". Aikaa venemiehen tuloon ei tassa vaiheessa ollut enaa kuin kaksi tuntia ja trooppinen kuumuuskin oli jo muuttunut hyytavaksi kylmyydeksi. Kuten yleensa kun jotain ryhdymme manailemaan, muuttuu se akkia todeksi, niin myos talla kertaa. Aiemmin paivalla puhuimme kookospahkinoiden tappavuudesta ja eikos niita sitten ruvennut satelemaan taivaalta maarissa! 

Nahtavasti kohtalomme ei ollut kuolla nuorina, ainakaan autiolla saarella, vaikka useamman uutisotsikon ehdimme kuolemastamme jo kehittaa (muun muassa "Suomalaistytot kuolivat hypotermiaan Karibianmerella"). Venemies riensi neuvokkaasti apuun suunniteltua aiemmin, heti kun saa sen salli. Safin kiitokset menivat heti kattelyssa vaaraan osoitteeseen kun han latinolaiseen tyyliin huudahti jumalalle kiitokset (Gracias a dios) veneen lahestyessa autiosaaren rantaa. Kylalla tapaturmamme sai aikaan hyvat naurut ja hostellin vakea nauratti meidan loppupaivan pitkahihaisissa varjottaminen ja teen juominen. 

Hirmumyrskyihin kyllastyneina paatimme suunnata aurinkoisemmille Tyynenmeren rannoille ja Santa Catalinan surffimekkaan. Santa Catalina oli suloinen pikkukyla, jossa oli rento ja mukava ilmapiiri. Paasimme vihdoin kayttamaan kiduksiamme ja aloittamaan aidon surffipummiuramme. Wipe out oli paivan sana ja ohjelmaan sopivia kaatumisia nahtiin useampi kuin yksi. Surffipummiura alkoi yllattavan hyvin ja taisimme jaada heti koukkuun. Surffaus jatkukoon!

Rantaelama sai kuitenkin hetkeksi riittaa ja paatimme ottaa lepoa kuumuudesta (ja muurahaisista!!!!). Tanaan on taas vietetty aikaa bussissa, maaranpaana "viilea vuoristoilma". Katsotaan mita huominen tuo tullessaan! 

Virsilaulua Palominojoella!

Tersmankaikkuli ja kaetkin kukkuu!

Hetki taas vierahtanyt ja paljon on ehtinyt tapahtua! Santa Martan ja ripulin jalkeen pyoramme pyorivat kohti Palominon neitsythiekkarantaa (neitsyita ei paljon nakynyt, harmi vaan). Meidan oli tarkoitus menna Santa Martan lahella olevaan Tayronan kansallispuistoon, mutta paatimme valttaa turistirysat ja suunnata autenttisemmille laidunalueille. Koska emme tutustuneet Tayronan kansallispuistoon turisteineen, voimme julistaa paatoksen onnistuneeksi ja oikeaksi.

Palominon ranta oli koskematon kuvankaunis 3 km pituinen hiekkaunelma! Nukuimme rottien valtaamassa riippumattokatoksessa, jossa ruokaakin laitettiin avotulella. Ja taas oli elamysta kerrakseen.

Koska monet tapaamamme kamulit, jotka olivat Palominossa kayneet, suosittelivat tubingia (isolla uimarenkaalla jokea alas kellumista), ryntasimme mekin heti ensimmaisena matkatoimistoon maksamaan

kyseisesta huvista. Sanoista tekoihin oli siina kohtaa lyhyt matka. Maksoimme, heitimme jattimaiset uimarenkaat olalle ja hyppasimme mopojen kyytiin. Mopopojat kyysasivat meidat viidakkopolun (noin 5 km paassa) alkuun, josta lahdimme kavelemaan kohti joenpengerta. Mopoajelu oli taas sellainen aktiviteetti, etta mammoja olisi hymyilyttanyt (NOT)! Pojat hurjastelivat sen, minka mopo antoi periksi. Kivinen hiekkatie kuoppineen ei muuta kuin lisannyt jannitysta jo valmiiksi hirvittavaan tilanteeseen. Jopa Safilta, vanhalta mopomiehelta, meinasi lirahtaa pissit poksyyn. 

Oppaamme oli varsin ammattitaitoinen ja supersosiaalinen olento. Pojalla ikaa oli huikeat 17 vuotta ja sanoja han paasti 2,5 h retken aikana suustaan hyvassa lykyssa ehka 10. Poika tosin oli kovin kohtelias ja veikkasi iaksemme 31 vuotta. Loksahti montut niin auki, etta hyva ettemme hukkuneet vedennieleskelyyn! Kelluntasession huumoritasoa lisasi suomiliisojen hysteria. Kuten tuttumme ehka jo joskus ovat huomanneet, puuttuu meilta kahdelta jokunen kromosomi, joka toisinaan saattaa aiheuttaa hammenysta ja hassuja tilanteita, niin myos Palominojoella. Ensi toiksemme sidoimme t-paitamme tuurbaaneiksi paihimme ja aloitimme leikin nimelta suomalaiset syopapotilaat kelluntahoidossa. Kelluntahoitoon kuului kellumisen lisaksi yleinen sekopaisyys, toisen varpaisiin tarrautuminen, virsien kovaan aaneen laulaminen seka meditaatioaanet. Vaikka opas ei puhunut, hanta sentaan nauratti, ja niin myos meita itseamme!

Kaiken hysterian jalkeen nukahdimme joen viimemetreilla. Oppaan huojennuksen maara on luultavasti ollut mita korkein. Herasimme juuri ennen kuin olisimme joen sijaan loytaneet itsemme Karibianmeren aalloista ja haiden hampaista. Makea vesi ja hetkittainen tihkusade virsien saestamana sai olon tuntumaan oikein kotoisalta, ihan kuin Suomessa olisi ollut! Illalla totesimme tyytyvaisina paivan olleen kuin mita ihanin suomalainen kesapaiva!

Jalleen huonosti nukutun yon jalkeen oli aamulla aika suunnata takaisin Cartagenaan. Paluumatkalla tapasimme bussissa kolumbialais-amerikkalaisen komean nuoren miehen, joka kertoi jos jonkinmoisia tarinoita. Hanen mukaansa CIA on USA:n suurin huumeidenvalittaja ja 9/11-iskut olivat Bushin itsetoteuttamia saadakseen lisaa valtaa tyrannian avulla. Sampun naama muuttui naurua pidattelevaksi ja Safi nyokytteli ja hymaili enemman kuin olisi ehka ollut tarpeen. Ja taaskaan ei ollut riemulla rajaa kun nuoroukainen poistui bussista ja matkamme jatkui kaksin.

31.7.2013 SAARLOTASTA TULI VANHA!! Samppu siis taytti 20 vuotta, jota tietysti vietettiin suurin menoin. Syntymapaivat vastaanotettiin perulaiseen tapaan 30 paivan iltana rommikolan ja naurun kera. Loysimme viisikkome uudestaan hostellimme allasalueelta, jossa he grillailivat itseaan kuin rantaleijonat konsanaan, grauuur! Safi muisti edustaa Ecuadoria ja sen perinteita, joten Samppu vastaanotti perinteisesti jokusen vyoniskun persuksilleen ja huusi tapansa mukaan enemman kuin olisi ollut tarpeen!

31. paivan aamuna Safi paasi harjoittelemaan aviomiestaitojaan. Han heratti Sampun laulaen tuodessaan talle aamiaisen sankyyn. Samppu kiitteli ikionnellisena prinsessakohtelusta ja haluaa tahan kohtaan huomauttaa, etta Safi jarjesti paremman synttariaamiaisen kuin aiti konsanaan, ottakaa oppia kotipuolessa! Paiva kului rannalla ja vanhassa kaupungissa kierrellen. Sampun synttarilahjaan kuului viela viini ja juustoilta, joka juustojen puutteessa toteutettiin menemalla syomaan "hienoon" ravintolaan (matkamiesbudjettiin sopivaan sellaiseen). Illalla kaytiin hostellin reiveissa pistaytymassa, mutta sisaiset abuelamme (mummomme) vaativat jo paasta unten maille, joten reivit loppuivat lyhyeen.

Kuten kaikille hyville asioille, tuli myos Kolumbianreissulle liian aikainen loppu. Ensimmaisen paivan aamuna pakattiin kimpsut ja kampsut kasaan ja rullailtiin kohti lentokenttaa. Yhteenvetona: KOLUMBIA OLI POMMI (eika terroristin/Bushin pudottama sellainen)!

Nyt Panamassa ja matkavasymyksessa jatkamme matkaa kohti Puerto Lindoa huomisaamuna. Panamasta lisaa ensi kerralla, pysykaa kanavalla!

Tassa loppuun pieni fotobombi matkan varrelta!

Jatskinaama 1

Jatksinaama 2

Tuttu kuosi bongattu Calin kaduilta.

Koyhien matkamiesten murkinat.

Panama City!

Auau..pipi polvessa!

Samppu, koirakuiskaaja...

Varaslähtö opiskelijaelämään ja miellyttävää merivettä

Terpat Karibianmerelta!

Melkein missattiin botski paratiisisaarille tyhmaa tyhmyyttamme. Kulkuneuvoksi oli mahdollista valita joko nopea superbotski (n. 50 min matka) tai hidas matelija-alus (n. 4 tuntia). Koska hintaeroa oli huimat 3,5 euroa, paatimme valita hitaan matelija-aluksen. Kukapa ei olisi toiminut samoin meidan kalsongeissa?

Varsinainen paamaara oli siis Playa Blanca, Barún saarella. Matkan varrella pysahdyimme kuitenkin eraassa 27 saaren saariryhman (Islas del Rosario) turistirysassa. Jo valmiiksi pieni saari oli rajattu niin, etta puolta saaresta peitti koyha versio Sea Lifesta ja turistit saivat tormailla keskenaan kutakuinkin tuhannen nelion alueella. Hiekkaranta oli noin 4 metrin pituinen. Tunnin visiitti saarella tuntui ikuisuudelta ja pakokauhu iski jo viiden minuutin kohdalla. Selvisimme kuitenkin jalleen kerran hengissa!

Playa Blancalla meita vastaanottamassa oli koko saaren kaupustelijat, muun muassa tokkaamassa osteria kateen heti veneesta ulos astuttaessa. No gracias, ei kiitos, oli paivan suosituin fraasi. Onneksi botskin hintaan sisaltyi ruokailu, silla pian selvisi, etta iso seteli oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Siina sitten itkettiin 50 000 piippia (valuutan saatte itse arvata) koyhempina. Paatetty oli kuitenkin, etta rannalle jaadaan, jotenka paatimme selvita kuin Robinson Crusoet konsanaan. Loppuajan nautimme meren antimista purkkitonnikalan muodossa. Mutta hei, riitti meilla rahaa suolakekseihinkin! Wuhuu! Opiskelijaelama alkakoon!

Kun muurahaiset aka turistit vahitellen katosivat rannalta, naytti saari todellisen lumonsa. Riippumattoja yosijaksi tarjoava Poitsu teki meihin vaikutuksen hyvilla liikemiehen taidoillaan ja paatimme yopya hanen majapaikassaan. Majapaikka osoittautui viihtyisaksi ja porukka, joka koostui suurimmaksi osaksi argentiinalaisista, mukavaksi. Bonuksena rannan laheisyys: noin 20 askelta riippumatosta kristallinkirkkaaseen kylpyveden lampoiseen Karibianmereen.

Pian selvisi, etta poitsun suuret liikemieslahjat kumpusivat suuresta rakkaudesta Safiin. Jalleen koimme tulisia tunteita ja rakastumista ensi silmayksella seka aiheutimme sarkyneita sydamia vastakaiun puutteessa. Taysin samalaisen skenaarion saimme jo kokea kerran aiemmin Máncorassa, kun israelilainen poika rakastui niin tulisesti Samppuun, etta paatti muuttaa seuraavan paivan bussilippunsa hamaan tulevaisuuteen. Siita ei tietysti muuta seurannut kuin harmia.

Poitsu (joka muuten ainakin kertoi olevansa Euroopassa tunnustettu runoilija) naytti meille ystavallisesti saarta, johdatti meidat "privaattirannalleen" ja teki meille ilmaiseksi hippiletit samalla kun tunnusti Safille syvaa rakkauttaan. Han myos oli valmis lahtemaan mukanamme Eurooppaan, muuttamaan Safin kanssa Brysseliin ja olemaan Safin lapsien isa. Lapsia Poitsulla oli jo entuudestaan muutama eri puolilla Eurooppaa.

Hyvin sujuneen illan jalkeen koitti yo, joka sai jokseenkin kauhuelokuvamaisia piirteita, ainakin Safin osalta (unenlahjat saastivat Sampun kammottavuuksilta). Nukkumaanmentaessa Samppu simahti kuin pikkulapsi kokonaisen kinkun syotyaan ja Safi jai odottelemaan Nukkumatin saapumista. Nukkumatin sijaan telttaan hiipparoivat kaksi miesta metrin kokoisten viidakkoveisten kera. Koska oli pimeaa, miehet hiippailivat aanettomasti hiekassa eika Safi osannut erottaa mustaa mustasta, pelkasi han henkensa edesta jalleen kerran. Aamulla vasta selvisi, etta "rosvot" olivatkin olleet hotellin omistaja ja jo lukijoillekin tutuksi tullut Poitsu. Safille jai matkamuistoksi paratiisisaaren yosta sydamentykytyksia koko loppuiaksi.

Seuraavana paivana Poitsu rupesi olemaan jo vahan turhankin rakastunut ja paatimme lahtea pakoon mita pikimmiten nopealla ratsulla (botskilla). Nopean superveneen hyotypuolena oli nopeus, haittapuolena tasaisin valiajoin veneen tormatessa tarpeeksi suurehkoon aaltoon suihkuava merivesi, joka kasteli meidat kauttaaltaan. Onneksi perilla ei odottanut virkistava suihku vaan kuumaakin kuumempi aurinko, joka kuivasi sen minka kesa kasteli. Tonnikalaoljyt, merisuolat ja rantahiekat elivat ihollamme onnellista yhteiselamaa aina Santa Martaan asti, joka oli matkamme seuraava kohde.

Taytettyamme vatsamme muullakin kuin opiskelijaruualla kavimme hakemassa kimpsut ja kampsut, hyppasimme overikalliiseen bussiin ja suuntasimme kohti Santa Martaa. Bussin kuski oli niin ystavallinen, etta sanoi meille heti matkan alkaessa, etta nukkuminen on kiellettya. Kiitoksia tasta! (Nukuttiin sitten kummiskin...)

Ensimmaisesta paivasta Santa Martassa nautimme kuumuudesta huolimatta, kunnes Safille iski elamansa vatsatauti (ns. caca loca, google translate auttaa tarvittaessa!). Suunnitelmat meni uusiksi, silla vessan laheisyys muuttui ratkaisevaksi tekijaksi, mutta huomenna paasemme onneksi toivottavasti jo takaisin tien paalle. Ihmeparantumisesta saamme kiittaa (antibiootteja) kolumbialaishipin tekemaa curación, parannusta. Parannukseen sisaltyi yrttivetta, erilaisia paineluja, puhalteluja, kivi otsalla seka laulua. Sampun paivia on viihdyttaneet perulainen viisikko. Mukavia heppuja, tarjosivat ruokaakin. Saimme kunnian olla ensimmaiset suomalaiset, joiden kanssa he ovat lounastaneet. CHECK!

Nyt kadulta kantautuu kunnon marssimusiikki ja palamme halusta liittya joukkoon. Fiestas del Mar on homman nimi, elikka fiesta fiesta, no más siesta!

Kuulumisiin kaiffendaalarit!

Luulimme saapuvamme paratiisiin. Saavuimmekin helvettiin...

Nain kattelyssa haluamme hiukan avata edellisen blogipaivityksemme otsikkoa. Otsikko "Haluatko miljonaariksi - tule Kolumbiian" viittasi siis takalaiseen rahayksikkoon, pesoihin. Yksi dollari on pesoissa 1900, joten pankkiautomaatilla olo on kuin multimiljonaarilla.

Kaivostyolaisten lakko ei ollutkaan lakko, joka meille tosin selvisi kun jo olimme varanneet ja maksaneet lentolippumme Calista Cartagenaan... Pikkusen potutti! Calin hostellin tyontekija osasi meille selventaa asiaa. Kaivostyolaiset olivat uhanneet lakolla, jonka johdosta bussiyhtiot paattivat pelata varman paalle eivatka ajaneet valia Cali-Medellín. Medellín jai siis nakematta, mutta saimmepa tutustua Caliin ja jai enemman aikaa rannalla nautiskeluun.

Vaikka kotisuomessa ja kotiecuadorissa meita kovin Kolumbialla peloteltiinkiin, osoittautuivat pelot aiheettomiksi. Cali yllatti meidat puhtaudellaan, lansimaalaisuudellaan ja vaarattoman miellyttavalla ilmapiirillaan. Calista loytyi niin muodikkaita pikkuputiikkeja kuin monipuolista kulttuuritarjontaa. Calin ostoskeskus Chipichape, toiselta nimeltaan Silicon Valley, oli valtava ja tarjonta monipuolisempaa kuin Suomessa.

Calin naisista teille sen verran etta kylla on jengilla saakelinmoiset daisarit ja peba! Tama ei ole vale, eika myoskaan ole tapahtunut Jumalan tahdosta. Moni nainen siis kay veitsen alla uhmaamassa painovoimaa kohentamalla strategisia osiaan. Neidit nayttivat meidan silmiimme lahinna Barbie-nukeilta, eli jarin kammottavilta. Se niista kuuluisan kauniista Calilaisista. Mutta pojat, jotka tata kuitenkin luette ja jotka tykkaatte isoista keuhkoista ja mehevista kinkuista, akkilahdolla Caliin!

Ecuadorissa lihotut laskit on nyt sitten tanaan karistettu kertaheitolla keppihelvettiin, ainakin melkein. Kiipesimme nimittain Calin kaupungin pohjoisosaa reunustavalle kukkulalle katsomaan Tres Crucesia (kolmea ristia) ja kauniita maisemia. Huipulle kavuttuamme meille tosin selvisi, etta kauniit maisemat jaivat lahes kokonaan pilvien ja kaupungin saasteiden peittoon. Ylhaalta loytyi onneksemme toisenlaisia kauniita maisemia silmiemme iloksi. Paikka oli taynna ylaosattomissa aamupuntilla olevia paikallisia adoniksia, PAIVA PELASTETTU!!!! Joten naiset, akkilahto kolmelle ristille ihailemaan leikkelematonta, vallan naturellia mieskauneutta!

Koska matkustajat, joiden blogia paraikaa luette, olemme me (Samppu ja Safi), pitaa aina jotain outoa sattua ja tapahtua. Kanssamatkustajista olemme kerran jos toisenkin repineet aimokaupalla hupia! Jaksossa Kolumbia ensimmaisena outojen ihmisten listalle paasevat hostellimme erikoismiehet. Naurua herattivat niin yksinainen pohjoisamerikkalainen elakelaismies pervoine keskustelunaiheineen ja loputtomine monologeineen kuin lievasti "autistinen" askartelijamies. Hanen intohimonsa olivat klassinen musiikki ja leikelehtisten askartelu. Kokoelmasta loytyi jo kolme valmista teosta, joista yksi oli "Suurimmat saveltajat kautta aikojen". Nyt tekeilla oli "Kolumbian setelit ja kolikot lapi historian". Siella han askarteli innoissaan kuin kolmevuotias kerholaispoika. Kyseinen askartelijamies osoittautui hostellin omistajaksi, joten pidimme naurut vahassa.

Kiipeilyn lisaksi olemme tanaan nousseet korkeuksiin lentokoneen kyydissa. Calista Bogotaan ja Bogotasta tanne Cartagenaan. Otsikko viittaa trooppisen kuumiin olosuhteisiin, joihin emme oikein olleet osanneet varautua. Olo on kuin helvetissa ja taalla on olevinaan kylma nain iltasalla, 28 astetta. Huomiseksi luvassa viileaa 35 asteen porotusta, kiva!

Huomenna onneksi luvassa viimainen (kiimainen) venematka Cartagenan edustalla oleville paratiisisaarille, joten meista ei kuulu mitaan pariin paivaan. Myo naatiskellaan!  

Terppaleiskis kamuset, pitakaa kivaa!     

Haluatko miljonääriksi - tule Kolumbiaan!

Hellurei ja hellat tunteet! Suomi-Liisat taalla taas! 

Takana hulppeat, krhm ainakin jokseenkin, nelja viikkoa rakkaassa luvatussa maassa - Ecuadorissa. Luvatusta maasta vahan raportoitavaa - aika kului lahinna perheiden ja ystavien kanssa riehuessa. Niin hyvassa kuin pahassa. Suurimmat tapahtumat olivat Sampun viidakkoreissut ja yhteiset dokureissut. Ei niista sitten sen enempaa, hehheh.

Eilen aamulla seikkailu jatkui kohti Kolumbiaa. Kuten meilla tapana, mikaan ei tietysti mennyt niin kuin Stromsossa... Aamun ensimmainen bussi (7.15) oli taynna, joten Samppu joutui seuraavaa bussia odotellessa syomaan aamiaista toistamiseen. Seuraava karsivallisyytta koetteleva etappi oli kahden tunnin bussimatka, joka venyikin yllattaen neljan tunnin matkaksi, tuntemattomista syista.

Paastiin kuitenkin turvallisesti satamaan (Kolumbian rajalle) ja ohitimme menestyksekkaasti seka maastamuuton etta maahanmuuton. Hyva tytot! Matkassa mukana ollut valkoinen jauhe ei siis selvastikaan ollut sita kuuluisaa kokaiinia. ;)

Kolumbiassa matka jatkui Ipialesista Caliin yhta onnekkaissa merkeissa. Kahdeksasta yhdeksaan tunnin bussimatka kestikin kevyet 12 tuntia. Turvallisuudestamme huolehtivat lukuisat poliisipartiot, jotka matkan varrella tarkistivat niin passeja, laukkuja kuin bussin yleiskuntoa. Lisaksi matka eteni muiden yobussien kanssa karavaanissa, etteivat viidakon yliystavalliset guerilla-sotilaat paasseet meita tervehtimaan. (Huom. "noudatimme" kaikkien ystavallisia neuvoja ja otimme heti alkuun yobussin. Alkaa mammat suuttuko siella kotona!) Mut hei, hengissa ollaan!

Muutenkin niin turvallisen tuntuisen bussimatkan mausteena toimi iki-ihana kauhuelokuva The Midnight Meat Train. Suosittelemme valttamaan, ainakin yobussimatkoilla Kolumbian eramaassa!

Saavuimme lopulta hengissa ja uuvuksissa Calin bussiterminaaliin, josta matkan piti jatkua aamuviidelta Medellíniin (Kolumbian plastiikkakirurgiakeskukseen aka tissimekkaan). Koska olemme maanosassa, jossa mikaan ei ikina koskaan milloinkaan toimi niin kuin pitaisi, matkamme pysahtyi kuitenkin kuin seinaan. Talla kertaa syyna oli kaivostyolaisten lakko ja siita syysta suljettu tie. Tulipa siina aamuviidelta sopivasti vedettya vahan hernetta nenaan.

Kello kuudelta paatimme, etta nyt saa terminaalitorkkuminen riittaa ja suuntasimme kohti Lonely Planetin suosittelemaa reppureissaaja-hostellia, hostelli Iguanaa. Paasimme huoneeseen ja Safin tapettua mojova torakka, paasimme vihdoin myos unten maille.

Nyt lahdetaan seikkailemaan Caliin, joka on myoskin kuuluisa kauniista "luomunaisistaan", ja pohdiskellaan jatkuuko matka ilma-, maa-, vai meriteitse. Okei, ei merta mailla halmein, mutta kuitteski, pidetaan kaikki mahdollisuudet avoinna!

Jos meista ei hetkeen kuulu mitaan, se johtuu joko siita, etta olemme kadonneet Kolumbian yoelaman humuun rumbaamaan tai sitten FARCkusotilaat ovat kidnapanneet meidat. Jompi kumpi. Tú tranqui que yo drinki!

Kuulemisiin ja koitetaan noudattaa blogistakin jo tutun Adamin jalleen ikiviisasta neuvoa ja koittaa valttaa valkoisten jauheiden, sokerin ja kokaiinin, sekoittamista keskenaan iltapaivateella!